Uuvahdin ensimmäisen kerran alle kolmekymppisenä. Tein tuolloin töitä ns. keskijohdossa. Jälkeenpäin ajateltuna minulla oli työssäni liian paljon vastuuta ja liian vähän valtaa tehdä asioita haluamallani tavalla. Olin kuitenkin onnekas, sillä pääsin pian työpsykologin asiakkaaksi. Yhdessä hänen kanssaan kävin läpi uupumiseni syitä ja opettelin parempia työtapoja. Nuorena ihmisenä sainkin voimani melko nopeasti takaisin.
Tämän jälkeen vaihdoin alaa ja aloin tehdä väitöskirjaa silloisessa Joensuun yliopistossa. Töitä riitti ja työtehtävät tuntuivat mielekkäiltä. Arki sujui hyvin monta vuotta, kunnes se muuttui kaaokseksi lähiomaiseni sairastuttua vakavasti. Noin vuoden ajan olin kahdeksan tuntia päivässä tutkija ja kaiken muun ajan toimin omaishoitajana. Nukuin katkonaisesti ja kuljin eteenpäin kuin sumussa. Lapset olivat samaan aikaan melko pieniä ja puolisoni paikkasi paljon siinä, mikä minulta jäi äitinä tekemättä. Teinpä mitä tahansa, tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että en samaan aikaan tehnyt jotain muuta. En mitenkään pystynyt täyttämään odotuksia, joita itselleni asetin.
Tohtoriksi väittelyn jälkeen tutkijoihin alkaa enenevässä määrin kohdistua paineita itsenäisestä tutkijaurasta, mikä tarkoittaa rahoituksen hankkimista paitsi itselle, myös oman tutkimusryhmän jäsenille. Erästä rahoitushakua varten teimme kollegani kanssa lähes pyöreitä päiviä kuukausien ajan. Nautin töiden paiskimisesta, vaikka takaraivoissani painoi tieto siitä, että tein yli jaksamiseni ja että aikaa palautumiselle ei jäänyt riittävästi. Olin oppikirjatapaus. Jätin arjestani pois iloa tuottavia asioita ja aloin keskittyä välttämättömään. Rahoitushakemuksen jättämistä seuraavana päivänä minulle nousi kuume ja olin pitkään sairaana. Tulehdus toisensa perään romahduttivat fyysisen kuntoni. Hengästyin tavanomaisissa arkiaskareissa ja portaiden nouseminen sai aikaan tunteen keuhkojen räjähtämisestä. Ymmärsin, etten voinut palata entisiin työtapoihini.
Kuntoutuminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Tulin töistä kotiin, jossa minun olisi ollut mahdollista rauhoittua ja levätä, mutta se ei enää onnistunutkaan. Sydän läpätti, keho tuntui särisevän ja huomasin, että ennen helpoilta tuntuneet tehtävät vaativat minulta valtavasti ponnistelua. Lehtiä lukiessani samastuin ihmisiin, jotka kertoivat olevansa ylikunnossa liiallisen urheilemisen vuoksi. Koin joutuneeni samaan jamaan ihan ”vain” töitä tekemällä.
Aloin kysellä kavereilta keinoja parantaa vointiani ja tällöin muutamat heistä ottivat puheeksi TRE:n. Etsin verkosta tietoa TRE:stä ja kokeilin harjoitteita itsekseni. Kehoni reagoi voimakkaasti TRE-liikkeisiin enkä kokenut turvalliseksi jatkaa harjoittelua yksin. Halusin, että joku itseäni kokeneempi varmistaa, että teen kaiken ”oikein” ja jäin odottamaan, että Joensuussa järjestettäisiin TRE-kurssi.
Näin tapahtui ja kurssin käytyäni olin myyty. Jatkoin harjoittelua kotona ja etsin tietoa, miten voisin kouluttautua TRE-ohjaajaksi. Huomasin, että Oulun kesäyliopistossa järjestetään TRE-ohjaajakoulutus, ja hain mukaan. Arvostan paljon opettajaani Kirsi Törmiä ja hänen asiantuntemustaan. Kirsi on muun muassa tanssitaiteen tohtori, hahmoterapeutti ja työnohjaaja. Hänen opetuksessaan yhdistyi kehollisten menetelmien ja terapiatyön osaaminen.
Koulutus oli yksi elämäni antoisimmista kokemuksista. Keski-iässä oli jännittävää löytää itsestään uusia puolia. Muistan erityisen hyvin erään harjoitusviikonlopun, jonka aikana ymmärsin, että minullahan on kuin onkin ajattelevan pääni lisäksi hoitavat kädet ja että käsilläni voin auttaa ihmisiä rentoutumaan sekä tuntemaan oman kehollisen voimansa. Entisenä aikidon harrastajana ajattelen tätä kehossa virtaavaa energiaa ki:nä, mutta tiedän, että sille on myös monia muita nimiä. Voitaisiin puhua myös faskioista, joissa tärinä kuljettaa viestejä kehon osasta toiseen.
Valmistuin TRE-ohjaajaksi lokakuussa 2020 huomatakseni, että koulutuksesta on vielä aimo askel yrittäjyyteen. Tätä vaihtoehtoa piti harkita tarkkaan eri näkökulmista, konsultoida yrittäjinä toimivia ystäviä, pohtia asiaa puolison kanssa ja niin edelleen.
Kun kaikki tämä oli tehty pistin silmäni kiinni ja hyppäsin.
Ja tässä nyt räpiköin. Jalkojeni alla TRE-koulutus, ura tutkimuksen ja koulutuksen parissa sekä elämänkokemus, joka antaa välineitä kohdata asiakkaat arvostaen ja heidän tarpeitaan kuunnellen. Ympärilläni kannatteleva vesi eli työ, jota yritykseni eteen teen sekä verkostot, joiden avulla tätä firmaa on viime kuukaudet pistetty pystyyn. Horisontissa siintävät kymmenet kysymykset. Löydänkö asiakkaani? Löytävätkö he minut? Milloin korona helpottaa? Eteenpäin minua ohjaa varmuus siitä, että ohjaustyö ja ihmisten kohtaaminen ovat asioita, jotka saavat sydämeni läpättämään. Niitä ajatellessani tunnen yhtä aikaa levollisuutta sekä vatsassa kutkuttavan aavistuksen, että tulen yrittäjänä tekemään asiakkaitteni hyvinvointia tukevaa ja siksi merkityksellistä työtä.